kuva


Alkuun
Kirjailijan esittely
Tuotanto
   Proosa
   Lyriikka
   Muut teokset
   Käännökset
Lähteet
Yhteystiedot
Toteutus

Mies miehelle - kertomus ystävyydestä

Romaani Hannu Jouhkin kanssa

narri 

Kustannusvuosi: 2006
Kustantaja: Ajatus Kirjat
Sivuja: 250
ISBN: 951-20-7189-4


Murrosikäinen työharjoittelija Hannu ja arvostettu kulttuuripersoona Pentti tutustuvat Hannun työskennellessä Pentin antikvariaatissa. Harjoittelun päätyttyä heidän tiensä eroavat, mutta kummallekin tämä yhdessä vietetty aika jättää lähtemättömän muiston. Vuosien kuluttua he – iäkäs homomies ja nuori hetero – ystävystyvät uudelleen. Hannu tasapainoittelee perheenisän roolin ja uransa välillä, ja Pentti suunnittelee pitkäaikaisen haaveen täyttymystä: hän haluaa Australiaan, suurkaupunkien ja erämaiden maahan. Yhdessä he lähtevät pitkälle matkalle, jonka aikana miehet oppivat olennaisia asioita sekä rajoistaan että toisistaan.



Arvosteluita:

Nykänen, Anna-Stina: Miesten välisestä ystävyydestä. Helsingin Sanomat, 4.6.2006


Lukunäyte:

hannu

Hakeudun työharjoitteluun Pentin kirjakauppaan. En taida tietää, että hän on homo. Isä polttaa suunsa. Espoon bussi purki matkustajat Helsingin linja-autoasemalle. Hyppäsin tasajalkaa asfaltille. Jälkeenpäin ajatellen ihmettelin itsekin määrätietoisuuttani. Olin etukäteen päättänyt toimia juuri niin kuin toimin, mutta milloin ja miksi? En kai olisi osannut vastata, jos sitä olisi kysytty. Ei kysytty. Jos olisi kysytty, olisin keksinyt jonkin tavan olla vastaamatta. Se oli minun tapaistani.

Ehkä kaikki oli silkkaa sattumaa, koko kertomus, jossa faktat ja kuvitelmat lomittuivat ja limittyivät. Vaikka sattumia ei tietenkään ole. Juuri jälkeenpäin tuntui, että kertomuksen henkilöt, minä ja Pentti, olimme ohjelmoidut tottelemaan jotain käsikirjoitusta. Ikään kuin kohtaloa. Ikään kuin olisi Kohtalo. Sinnittelin eteenpäin jalkakäytävällä. Jalkojen vilinän seasta erottui katuun liiskautuneita purukumeja. Pysäkkitolppien roskikset pursusivat jäätelöpapereita, pastilliaskeja ja sellofaanikääreitä. Kävelytien reunassa lojui määrättömästi tupakan natsoja, joissakin kirkas huulipunan jälki filtterin ympärillä. Vastaantulijoiden puskiessa ohi saattoi tuntea hiensekaisen deodorantin ja vastasytytetyn tupakan paperisen tuoksun. Alkukesän ilma seisoi pakokaasuista sakeana.

Helsingin Kamppi oli Euroopan tai ainakin Pohjoismaiden suurin maanpäällinen linja-autoasema. Joskus myöhemmin koko asema kaivettaisiin maan alle. Siitä tulisi Euroopan tai ainakin Pohjoismaiden suurin rakennustyömaa. Projektia esiteltäisiin kansalle. Lauantaisin lapsiperheet jonottaisivat monttuun kiertoajelulle.

Eräässä toisessa montussa laulettaisiin oopperaa louhostoiminnan loputtua. Tehtaita tyhjenisi kaikkialla. Tilalle perustettaisiin kulttuurikeskuksia. Se olisi 2000-lukua. Yhteiskunnan eliitti arveli, että luovan talouden avulla Suomi pärjäisi uudessa kilpailussa.

Vuonna 1988 ei eletty elämystaloudessa. Oli ihan oikeaa tekemistä. Tennispalatsissa pelattiin tennistä ja Kaapelitehtaalla tehtiin kaapeleita. Ja minä etsin työharjoittelupaikkaa. Selälleen avattu ovi näkyi Urho Kekkosen kadun ja Fredrikinkadun valoihin asti. Odotin vihreää ja tunsin auringon kuumottavan selkää. Katkeamaton autoletka jonotti kohti keskustan ulosmenoteitä. Vastapuolella liikennevaloihin oli pysähtynyt enemmän ihmisiä, töistä tulijoita. Jotkut tähyilivät taakseni linja-autolaitureille ja vilkuilivat kellojaan. Toiset nojasivat rentoina lonkkaansa ja tihrustelivat poutaiselle taivaalle. Kukaan ei katsonut kohti. Helsingin kaupungin sininen bussi jyristeli editse ja jatkoi Malminrinteeseen. Linja-auton nostattama pöly lehahti kasvoille. Autovirran pysähdyttyä rohkeimmat astuivat välittömästi suojatielle. Minä odotin muiden mukana, kunnes valot vaihtuivat.

Avonainen ovi lähestyi. Vasemmalle jäi kangaskauppa ja jokin muu liike. En piitannut niistä, vaan keskityin oveen. Syke nousi ja kämmenet hikosivat. Mennäkö suoraan sisään vai katsoako hetki ikkunaa muina miehinä? Mitä tekisin päästyäni sisään? Kuinka esittäisin asiani? Entä jos paikalla on muita asiakkaita? Samalta tuntuisi käydä ensimmäistä kertaa pornokaupassa.

Seisahduin näyteikkunan eteen. Vanhoja, arvokkaan näköisiä kirjoja oli aseteltu pöydälle ikkunan viereen. Suurimmat lepäsivät lappeeltaan lähes kiinni lasissa. Niiden takana oli näyttelyhylly täynnä pienempiä niteitä, jokaisen välissä käsin kirjoitettu hintalappu. Kirjat peittivät koko näkymän ikkunan tasalta lähes kattoon asti. Ne eivät erottuneet yksilöinä. Vaikuttavaa oli niiden määrä. Ensimmäiseen ikkunaan oli kerätty historiaa, yhteiskunnallisia aiheita, maantiedettä ja tietosanakirjoja. Toisessa oli runoutta ja mietelmiä. Viimeisessä ikkunassa odottivat Hemingway, Orwell, Kafka, Miller, Schildt ja Nummi. Nimet seurasivat toisiaan kuin juutalaisen asianajotoimiston kyltissä. Seisoin ikkunan edessä ja hengitin syvään. Kattoon kiinnitetyistä ohuista kettingeistä roikkui lasinen kilpi, jossa luki vanhanaikaisin, kullatuin kirjaimin: Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa. Holappa & Ronimus.

Nousin kaksi kivistä porrasta ja astuin sisään.

Auringon jälkeen oli vaikea erottaa esineitä hämärässä huoneessa. Vanhojen kirjojen tuoksu laskeutui olkapäille. Ymmärsin, että minua tervehdittiin. Räpyttelin silmiäni. Ensiksi näkyi lattia. Punaruskeat ja valkoiset kennolaatat toivat mieleen elintarvikekaupan. Kirjat ympäröivät huonetta joka puolelta. Hyllyt ylsivät kattoon asti kaikkialla paitsi ikkunaseinällä.

- Päivää, vastasin.

- Voinko auttaa? kysyi mies tiskin takaa.

Mies kumartui minua kohti. Hän katsoi kulmat koholla yli lukulasiensa; ei pitkin nenäänsä vaan päinvastoin. Otsan työntyessä eteenpäin leuka vetäytyi kauluspaidan sisään. Utelias, myötämielinen katse tuntui rohkaisevalta. - Olisin kysynyt, onko teille mahdollista päästä työharjoitteluun? Kirkas katse laajeni entisestään. Ilme oli hyväksyvä. Mies kertoi, että kaupassa on joskus ollut harjoittelijoita. Kyllä se varmaan sopisi. Miksei. Oikeastaan hyvä ajatus. Hän oli muuten Pentti.

Myös kaupan tiski ja kassapöytä tulvivat kirjoja. Lisäksi lattialla odotti kaksi postin keltaista laatikkoa täynnä vanhan ja arvokkaan näköisiä opuksia. Sidostapaa sanottiin puoliranskalaiseksi, Pentti myöhemmin opettaisi.

Auringonvalo tapasi miehen päälaelta harvenneet hiukset. Sivuilta ja takaa tukka oli rajattu siististi. Joku asiakas liikehti takahuoneessa. Pentti kiersi pois tiskin suojista. Hän oli minua pidempi ja leveämpi, luonnollisesti. Lukulasit roikkuivat kaulasta ja lepäsivät pallean päällä. Vaaleanpunaisen kauluspaidan kaksi ylintä nappia oli auki. Neuleliivin harmaa sävy sopi yhteen suorien housujen kanssa.

Pentti kysyi lukuharrastuksesta. Kerroin millaista kirjallisuutta viisitoistavuotiaan valikoimista löytyi. Pentti puri hampaansa kevyesti yhteen ja piti suuta raollaan. Luomet putosivat suurten silmien puoliväliin. Katse siirtyi ikkunaan. Ahaa. Vai niin. Sovimme, milloin voisin aloittaa. Jompikumpi soittaisi vielä lähempänä.

Iltapäiväruuhka tiivistyi Fredrikinkadulla. Riemuitsin saavutuksestani ja pinkaisin juoksuun. Äiti odotti muutaman korttelin päässä työpaikkansa edessä. Olimme menossa parturiin ja vaatekauppaan.

- Se Holappa on kirjailija, äiti sanoi.

En voinut tietää, millaiseen mieheen olin juuri tutustunut.

Ehkä äiti puhui "kirjailijasta", kun ei halunnut aiheuttaa minulle ylimääräistä päänvaivaa. Isän työkaveri, ison firman tietokonemyyjä, ei ollut yhtä korrekti.

- Homo mikä homo.

Tein kahden viikon työharjoitteluni kirjakaupassa ja palasin vielä jouluapulaiseksi. Asiakkaiden mukana sisään kulkeutui loskaa, märkien villakangastakkien raskasta hajua ja yskänpuuskia. Aamut alkoivat lattian pesulla. Muovisaaviin laskettu kuuma vesi kuraantui hetkessä. Hiekka rahisi mopin alla ja likainen pesuvesi kerääntyi kennolaattojen saumoihin. Kyykin lattialla ja kuivasin käsin pahimmat likavedet. Pentti sai aiheen nimittää minua perfektionistiksi. Järjestelmällisyydestään huolimatta Pentti oli suurpiirteinen. Myös väsymätön intoni aakkostaa kirjahyllyjä teki vaikutuksen työnantajaan, sehän meidän suhteemme oli, esimiehen ja alaisen.

Joskus iltapäivisin Pentti poistui asioille ja jätti minut kaupan vartijaksi. Neljän jälkeen tuli ruuhkaa ja silloin hermostutti. Jono kasvoi nopeasti. Tervehdin asiakkaita vaisusti, taiteilin joulupaketteja ja kerroin kyselijöille, että kirjojen hinnat on merkitty lyijykynällä ensimmäiselle sivulle.

Etuhuoneen hyllyssä olleen eroottisen romaanin osti lopulta nuori nainen. Ulkona satoi räntää ja tarjouduin paketoimaan kirjan. Käänsin häveliäästi paljasrintaisen kansikuvan pöytää vasten. Paperikantinen klassikko lipsui käsissä, teipinpalat kostuivat eivätkä pitäneet ja sininen lahjapaperi tuntui tavallistakin kankeammalta. Rahastaessani osuin väärään nappulaan ja kassakone alkoi viheltää kimeästi. Rahalaatikko ei auennut eikä näppäinten painelu auttanut mitään.

Lopulta käänsin avaimella virran pois koneesta. Nainen seurasi toimintaa hymynkare huulilla ja silmissä pilkahdus myötätuntoa. Joulu meni ja pesti kirjakaupassa päättyi. Seisoimme kassatiskin edessä sulkemisajan jälkeen. Olin kiertänyt sammuttamassa valot takahuoneista, varmistanut kahvinkeittimen ja vetänyt niskaani ulkotakin.

- Pitäisin mielelläni yhteyttä jatkossakin, Pentti sanoi.

- Mutta vain jos haluat. Älä ota tästä ongelmaa.

- En. Soitellaan vaikka sitten?

- On ehkä parempi, että sinä otat yhteyttä. Joku voi pitää outona, jos minä soittelen sinulle, Pentti arvioi.

- Joo.

Vaihdoimme kiitokset ja kättelimme. Tartuin ovenkahvaan, moikkasin ja vilkaisin vielä eteisessä taakseni välioven ikkunasta. Pentti seisoi puolipimeässä huoneessa päällystakki harteilla ja toinen käsi kohotettuna tervehdykseen.

Soitin Pentille silloin tällöin. Teimme retkiä Tarvaspäähän, istuimme Tamminiemen kahvilassa, kävimme lintutornissa, taidenäyttelyissä ja kävelyillä. Kerran Pentin kyyditessä meitä takaisin hän selitti samalla, kuinka arabikulttuurissa miehet koskettelevat toisiaan aivan luonnollisesti.

- Tällä tavalla näin, Pentti sanoi ja silitti hiuksiani ja poskeani. Toisella kädellä hän väänsi Ladan rattia ja katsoi vuoroin tietä, sitten minua. Pentin silmät hymyilivät.

En vastannut. Hymyilin vain epävarmasti takaisin ja käännyin katsomaan sateen kiillottamaa ajorataa. Nousin kyydistä Albertinkadulla. Kiittelimme molemmat seurasta ja sovimme jotain puolittaista tulevasta. Käteni hakeutui ovenkahvalle.

- Älä unohda! Pentti sanoi.

- En.

Kevätilma tuntui kirpeältä. Lämmitin oli puhaltanut auton niin kuumaksi, että Pentti oli takuulla hikoillut valkoisessa villapaidassaan. Astelin ylös Malminrinnettä. Mielikuva Pentistä, villapaidasta ja kosketuksesta jäähtyi nopeasti vastatuulessa. Samoihin aikoihin koulu jatkui, oli kavereita ja harjoituksia. En tiennyt, kuinka suhtautua Penttiin. Eihän meillä ollut syytä tavata toisiamme, kun työjakso kirjakaupassa oli päättynyt. Oli vaikea kysyä neuvoa keneltäkään. Isä neuvoi kysymättä.

- Pidä liikesuhteena yhteys siihen Holappaan.

Madallettu ääni puhelimessa toi mieleen kiristävän kravatin ja avokonttorin. Sillä tavoin isä työskenteli.

- Joo, vastasin.

Toisessa päässä isä hörppäsi kahvia. Toimiston automaattikahvi oli niin kuumaa, että se pehmitti muovimukin. Oli pakko käyttää korvallista pidikettä. Tiesin, koska olin käynyt suuressa toimitalossa joskus viikonloppuisin, kun olin isän luona.

Luurista kuului nielaisu. Melkein kuulin isän irvistävän. - No mitä muuta? se kysyi.

Seuraavan kerran tapasin Pentin kymmenen vuoden kuluttua.

(...)

pentti

Soitan Hannulle ja tunnistan vanhan nuoren ystäväni.

Posti toi yllättävän kirjeen hieman 70-vuotissyntymäpäiväni jälkeen. Kaiken kaikkiaan kirjeen tyylikäs muodollisuus vastasi muistikuvaani Hannusta, kohteliaasta ja pidättyvästä nuorukaisesta (kruununa puhuttelupronominien isot kirjaimet, joita harvat osaavat tai ymmärtävät käyttää). "Näinä aikoina" tai "Suomessa" minulta lipsahti helposti täydennykseksi, mutta varoin sittemmin noita lisäyksiä, koska en tahtonut leimautua muinaisjäämäksi.

Kirjeessä oli pari asiavirhettä. Olli-Matti Ronimuksen etunimi oli lyhentynyt pelkäksi Olliksi eikä Viki ollut terrieri vaan maltankoira. Se, minun uskollinen vuodekumppanini, kuoli 1994 elettyään miltei 17-vuotiaaksi.

Silloin joskus, liki kymmenen vuotta aikaisemmin, olin odottanut viestiä Hannulta, mutta olin tyytynyt hiljaisuuteen niin kuin olin joutunut elämässäni mukautumaan koviin tosiasioihin, pettymyksiin, joita oli kertynyt minulle runsaasti, koska sytyin helposti ja poltin usein sormeni itse sytyttämässäni roihussa.

Nyt soitin Hannulle pian kirjeen saatuani. Heittäydyin 70- vuotiaana myöhäisten elinvuosieni suureen seikkailuun, epäröimättä ja arvaamatta, mikä minua odotti, mitkä matkat - ja mitkä pettymykset, koska jossain vaiheessa itselleni uskollisena aloin kuvitella liikoja ja jouduin leikkaamaan siivet utopioiltani. Karatenäytöksestä muistin Hannun yllättävän isot, paljaat jalkaterät. Poika oli tosin minua pidempi, mutta omassa ikäluokassaan korkeintaan keskikokoinen. Ehkä rankat treenit ratkaisevina vuosina olivat verottaneet hänen pituuskasvuaan, ajattelin myöhemmin.

Olin todella yli 70-vuotias ja muisti petti minut tavan takaa. Minut petti myös tietokone. Sen kalenteriin olin jo parikymmentä vuotta tallentanut aikavaraukset ja tapaamiset luovuttuani paperikalenterista, koska säälin ihmisiä, jotka joutuivat kokouksissa anomaan taskukalenterilta lupaa aikavarauksiin. Ikään kuin kostoksi sähköinen kalenteri merkintöineen katosi tietokoneesta ja niinpä en muistanut missä olin tavannut Hannun ensimmäisen kerran kirjeen jälkeen. Mutta kuinkas sattuikaan, Hannu oli silloin töissä copywriterina samassa mainostoimistossa, josta olin hypännyt ulos tuon alan uraputkesta noin 40 vuotta aikaisemmin.

Hannu oli sopusuhtainen, jäntevä nuorukainen; kirkkaat silmät, vuoroin siniset, vuoroin turkoosinväriset, kaunis iho, siis hyvä pintaverenkierto, mitä kaikkea se merkitsikään. Tunnusomaisinta hänessä oli kuitenkin nopeus, virkeät ilmeet, häikäisevät hymynvälähdykset, älykkäät vuorosanat ja huumorintaju.

Me aloimme toden teolla tutustua toisiimme ja silloin Hannu päästi aika ajoin rakastettavan peitteen alta näkyviin demoninsa, lahjomatonta, voimakastahtoista miehisyyttä rakentavan nuorukaisen. Joskus hän sivalsi terävästi sukupolvensa puolesta minun nykyaikaa vieroksuvia ennakkoluulojani. Se tapahtui nopeasti eikä riitaa syntynyt. En olisi uskaltanutkaan riidellä. Pitkä ero ei ollut unohtunut, vaikka muisti muuten rakoili.

Silloin tällöin me maistelimme viiniä viettäessämme iltaa Albertinkadulla tai työhuoneellani Kruununhaassa. Hannu suostui joskus selostamaan karaten keskeisiä periaatteita ja minun sitä vaatiessani hän otti kerran haara-asennon havainnollistaakseen sitä, miten taistelijan oli imettävä voima liikkeisiinsä maasta, jalkojensa alta.

Näytös oli nopea. Sitä antaessaan Hannua hävetti ikään kuin hän olisi tehnyt jotain puoliksi kiellettyä. Hänellä oli musta vyö, mutta hän oli lopettanut karateharrastuksen jo alle 20-vuotiaana eikä ollut ottanut vastaan stipendiä, jota hänelle tarjottiin jatkokoulutukseen Yhdysvalloissa. Nämä tiedot hankin puoliksi kiristämällä, sillä Hannu ei suostunut kerskailemaan karateurallaan sen paremmin kuin opiskelusaavutuksilla. Kolmisen vuotta myöhemmin Hannun polttareilla nuoruudenystävät ja koulutoverit kehuivat, että koulussa Hannusta pidettiin, vaikka tämä sai kaikista aineista kympin tai yhdeksikön arvosanoja. Poika ei ollut pinko, eikä tullut sellaiseksi mieheksi vartuttuaan. Hän osasi yhdistää koulu- ja sittemmin opiskelumenestyksen sosiaaliseen lahjakkuuteen.

Tuollaiseen minä en koskaan pystynyt, ajattelin katsoessani tai kuunnellessani Hannua.

...